Olen vuosia tuntenut piston sydämessäni aina, kun olen nähnyt mainoksia verenluovutuksesta. Olen kokenut jokaisen terveen velvollisuudeksi luovuttaa vertaan avuntarvitsijoille. Kaksi vuotta sitten, kun läheiseni makasi teho-osastolla, päätin luovuttaa verta heti kun saisin aikaiseksi.
Muutama viikko sitten työsähköpostiin tuli viesti, että SPR tulisi työpaikalleni, varasin ajan välittömästi. Hieman jännitti, koska olen piikkikammoinen ja oman veren näkeminen on kamalaa... Olin kuitenkin iloinen, että vihdoin minusta tulisi verenluovuttaja ja vertani käytettäisiin ihmishenkien pelastamiseen.
Päivä koitti tänään ja menin paikalle jännittynein mielin. Olin syönyt aamupalan tuntia aiemmin ja join aamulla paljon vettä ja pari kuppia teetä. Henkilötietoni tarkistettiin ja täytin pitkän lomakkeen jossa kysyttiin mahdollista luovutuksen estävistä tekijöistä. Ei, en ole ottanut tatuointia lähiaikoina. En käytä suonensisäisiä huumeita eikä kumppanini ole harrastanut seksiä miehen kanssa. Lomaketta tayttäessäni join pari kuppia mehua.
Hemoglobiiniarvo tarkistettiin, se oli 140 eli erittäin hyvä. Olin sopiva luovuttajaksi. Valitsin sängyn josta oli näkymä merelle ja veri otettaisiin vasemmasta kädestä.
Hoitaja laittoi olkavarteeni kiristysnauhan jolla verisuoneni saataisiin näkyviin. Tässä vaiheessa jo katselin merta ja ajattelin positiivisia asioita. Piikki työnnettiin suoneen ja käteeni annettiin sidetuppo jota puristelin veren virtaamisen parantamiseksi. Myös reisiä piti liikutella että veri kiertäisi kropassa paremmin. Minulle tuotiin jälleen mehua.
Toimenpide kesti alle 10 minuuttia eikä se sattunut lainkaan. Hoitaja jutteli mukavia ja minun piti pitää silmät auki, että hoitaja tietäisi minun olevan tajuissani. Tunsin oloni tosi hyväksi koko luovutuksen ajan.
Kun verta oli kerätty vaadittavat 460ml, piikki otettiin pois ja jäin pötköttämään sängylle. Pari minuuttia meni hyvin, kunnes silmissä alkoi sumeta. Sain vaivoin sanottua hoitajalle olostani. Hoitaja nosti nopeasti jalkani ylös ja kuvittelin sen auttavan nopeasti. Hiki alkoi valumaan koko yläkropastani. Pyysin tuomaan märkää rättiä ja ottamaan huivin kaulastani. Oloni oli kamala. Pyyhin hikeä otsalta, pitkin naamaa, mahasta, kaulalta. Olo huononi ja yhtäkkiä taju lähti. Kun havahduin, en tiennyt yhtään mitä sillä välin oli tapahtunut, kuinka kauan aikaa oli kulunut ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kolme hoitajaa oli ympärilläni huolehtimassa. Tajuntani roikkui hämärän rajamailla.
Lopulta kun palauduin paremmin tajuihini minut siirrettiin sivummalle lepäämään rauhassa. Hoitaja oli koko ajan vierelläni ja kyseli menneestä kesälomasta ja muista mukavista asioista. Hoitajat sanoivat, että minulle voi tulla vielä huono olo (lue: oksennus) syömisen jälkeen, paitani oli hiestä märkänä ja olo oli vielä heikko, niin soitin murun hakemaan minut kotiin lounaalle ja lepäämään vielä hetkeksi.
Nyt illalla oloni alkaa olla ihan ok, olen syönyt ja juonut paljon. Mukaan sain rautatabletteja. Rehkimiskielto tuli koko päiväksi, ei tietenkään urheilua, mutta ei myöskään siivoamista tai oikeastaan mitään fyysistä. Sehän sopii! Lisäksi sain kahden vuoden luovuttamiskiellon.
Minulle luovuttaminen ei selvästikään sopinut, enkä usko haluavani kokea tuota kahdenkaan vuoden jälkeen. Silti luovuttaminen sopii suurimmalle osalle ja kannustan kaikkia silti luovuttamaan ja olemaan avuksi. On hyvin yksilöllistä ja luovuttamiskerrastakin kiinni miten kroppa reagoi tilanteessa. Jos on pienikokoinen nainen ja alhainen verenpaine, niin silloin en kyllä välttämättä suosittele.
Onneksi luovuttamastani verestä hyötyy kolme henkilöä ja tuosta kamalasta kokemuksesta huolimatta olen iloinen siitä, että sain auttaa. Edes yhden kerran.
Pääset tutustumaan tarkemmin SPR:n Veripalveluun tästä linkistä.
Jatkossa minä tyydyn antamaan roposeni SPR:n keräykseen.
- Tiina -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti